Olen jutellut asiasta yhden ihmisen kanssa, joka nyt sattuu olemaan naisihminen. Nainen sitten kysyi että onko jotain meneillään ja vastasin rehellisesti että olen jutellut yhden tytön kanssa. Tästäkös riemu repesi ja sain sellaisen määrän vittuilua ettei mitään rajaa. Sinänsä hauskaa että hän on rakastunut toiseen ja kun itse olen jutellut jollekulle joka jaksaa minua ja minun ongelmiani kuunnella niin saan vastaukseksi vittuilua. Itsellä ei ole mitään halua ryhtyä vielä mihinkään syvempään kenenkään kanssa, kunhan nyt saadaan tämä ero hoidettua alta pois niin voi katsella omaa elämää eri kantilta ja miettiä sitten haluaako jotain enemmän tuon tytön kanssa. Tällä hetkellä riittää että on joku joka kuuntelee, se helpottaa kovasti kun saa puhua, ainakin itseäni. Olen yrittänyt puhua tuon naisen kanssa, siskoni kanssa ja kavereiden kanssa, mutta ei heitä tunnu paljon kiinnostavan, kaipasin henkilöä joka jaksaisi minua kuunnella.

Kommunikointihan koko suhteemme suurin ongelma on ollut aina, minä puhun paljon, voisi sanoa aina. Pidän ihmisten kanssa juttelemisesta, jopa ihan ventovieraiden kanssa juttelemisesta. Nainen on sulkeutunut ja häntä on vaikea saada avautumaan yhtään mistään. Avoimuus ja rehellisyys pitäisi olla pohjana kaikelle parisuhteessa. Toisaalta olen onnellinen molempien puolesta että viimeistään koulujen alkuun mennessä olemme muuttaneet erilleen eikä tarvii enää taistella että saisi edes yhden lauseen toisen suusta pihalle. Toisaalta toki on surullinen lasten puolesta, mutta välillä elämä menee näin. Minkäs sille teet.

Ihminen tekee elämässä paljon virheitä, niitä tehdään myös parisuhteessa. Eikö virheistään kuitenkin yleensä opi, eikä niitä yleensä toista ja eikö parisuhteeseen kuulu anteeksiantaminen. Itse voin myöntää että olen tehnyt paljon virheitä, jotka korjaisin välittömästi jos vain voisin. Nyt voin pyytää niitä vain anteeksi, vaimo ei niitä halua antaa anteeksi, joten tästä pääsemme eroon. Kadun suuresti virheitäni, mutta katumus ei valitettavasti auta siihen että toinen on kärsinyt sinun virheittesi takia.

Pettäminen on silti sellainen virhe mitä en jaksa ymmärtää, jostain syystä se on nyt jäänyt pyörimään ja kummittelemaan päähän. Mikä ajaa ihmisen pettämään, vaikka parisuhteessa menisi kuinka huonosti niin en näe sille minkäänlaista oikeutusta. Jos ihminen hakee pettämisellä itsetunnon kohotusta, niin sen varmasti saa ainakin hetkellisesti, mutta ainakin itselle tulisi jälkeenpäin niin kamala morkkis etten haluaisi sitä kokea. Ehkä ihminen vain rakastuu tai ihastuu, mutta halutessaan ne tunteet voi työntää syrjään ja ilmoittaa kumppanilleen haluavansa eron, hoitaa ero kunnialla pois alta ja sitten aloittaa suhde tuon uuden kumppanin kanssa. En tiedä ehkä olen taas yksin ajatuksieni kanssa. Jotain pettäessä kuitenkin haetaan, itse olen kuitenkin tajunnut että fyysinen pettäminen ei ole pahinta, vaan sen luottamuksen pettäminen joka parisuhteeseen yleensä kuuluu. Varmaan nyt toistan itseäni näissä teksteissä, mutta yritän saada jotain järkeä tähän kaikkeen. Tuntuu taas mahdottomalta nousta ylös tästä kuopasta johon on itsensä kaivanut.

Lueskelin tuossa jotain vanhaa artikkelia pettämisestä tuolta http://www.city.fi/blogit/suhdeklinikka/petturi+parisuhteessa+10+nakokulmaa+pettamiseen/126486

Mutta kukapa meistä ei olisi tehnyt virheitä, ne kuuluvat elämään. Jokainen on varmasti sanonut jotain väärin jota on katunut heti sen sanottuaan. Rakkaimpia ihmisiä kohtelee helposti väärin vaikka tietää että se on suurimpia virheitä mitä elämässään voi tehdä. Mikä saa meidät tekemään virheitä joista jo niitä tehdessään tiedostaa että tämä on virhe tai että minun ei nyt pitäisi sanoa tätä. Sanat voivat loukata niin paljon että se jättää pysyvän arven toisen psyykkeeseen.

Ensimmäisessä kirjoituksessa viittasin tuohon vanhaan blogiin joka käsitteli enemmän tunteita ja ajatuksia hääpäivän alla. Eilen vaimo sitten kaivoi tuon päivän keskustelun yhteydessä esiin ja sanoi. "Oli virhe koskaan mennä sun kanssa naimisiin, ei se mitään muuttanut." Edelleen olen sitä mieltä että jotenkin hassua edes kuvitella että se mitään muuttaisi ja sanoinkin sen vaimolle, joka kysyi "No miksi sitten edes mennä naimisiin?" Vastasin että yleensä ihmiset menee naimisiin toisen ihmisen kanssa koska rakastaa tätä ja haluaa viettää loppuelämänsä hänen kanssaan.

Jostain syystä jaksan edelleen uskoa rakkauteen ja ehkä jossain takaraivossa elättelen vielä hölmöä ajatusta siitä että ehkä tämä kaikki menee ohi ja vaimo huomaa edelleen rakastavansa minua. Tiedän että se on täysin absurdi ajatus ja ei tule koskaan tapahtumaan niin paljon vihaa tuo nainen sydämessään kantaa minua kohtaan. Luinkin vastaavasta tuosta artikkelista jonka linkkasin aiemmin. "Jos taas tunneyhteys on huono, kumppani on helpompi tiputtaa mielestä ja olla suhteessa toiseen. On erittäin vaikeaa olla rakkaussuhteessa kahden kanssa. Jos ihastuu toiseen alkaa helposti mitätöidä kumppania mielessään, koska intiimi tunnesuhde kahteen partneriin aiheuttaa liian suuren ristiriidan." Ehkä olen joutunut mitätöidyksi, minut halutaan työntää syrjään mielestä.

Olen kai myös jossain mielessä jotenkin hengellinen vaikken edes kuulu kirkkoon tai muutenkaan en ole kovin uskonnollinen ihminen. Mutta jossain mielessä uskon tai ainakin haluan uskoa jonkinlaiseen sielujen kiertokulkuun. Jotenkin tiedän että olen aiemmin kohdannut tuon naisen jossain ja jotenkin, en tiedä missä ja kuinka, mutta tiedän myös että tulemme kohtaamaan uudelleen jossain ja jotenkin. Saan tuosta ajatuksesta jollain tavalla lohtua, ehkä siksikin uskon tai haluan uskoa siihen. Ehkä "se oikea" on vain termi ja ehkä niitä oikeita on useampia, mutta vaimo on "SE OIKEA!" senkin takia pitkän suhteen kariutuminen surettaa suuresti.

Virheet ovat osa jokapäiväistä oppimista...

Mikä saa ihmisen pettämään? Oma mieleipide on se että vaikka parisuhteessa menisi kuinka huonosti, niin ensin pitäisi päättää entinen parisuhde ennenkö aloittaa uutta. Sen verran pitäisi kunnioittaa sitä parisuhteen toista osapuolta ainakin omasta mielestäni. Ajatukset tuntuu taas juoksevan samaa ympyrää kuin hamsteri juoksupyörässään. Synkkiä ajatuksia tuntuu vain tulevan päähän, tuntuu hankalalta löytää sitä positiivista näkökulmaa. Vaikka kuinka yrittää miettiä että kaikella mitä elämässä tapahtuu on jokin positiivinen vaikutus lopulta, kunhan sen vain joskus sieltä löytää. Ihmisiin ei vain tunnu voivan luottaa, ainakin omalla kohdalla se on mennyt niin usein siten että kun luotat johonkin ihmiseen niin hän pettää luottamuksen ja taas saat pettyä ihmisiin. Miksi helvetissä tuntuu siltä että tässä elämässä on aina jotain paskaa jonka takia ei voi vain nauttia ja elää onnellisena.

Useamman kuoleman kun on joutunut käsittelemään niin jotenkin se tuntuu helpommalta, et voi olla vihainen kuolleelle ihmiselle, tosin en nyttenkään ole vihainen vaimolleni, lähinnä äärimmäisen pettynyt. Mitä hyötyä on rakastaa henkilöä joka vihaa sinua, miksen vain lakkaa rakastamasta, miksei kaikki voi olla niin helppoa. Välillä tuntuu ettei tästä tilanteesta ole ulospääsyä ja että toinen ihminen ei ymmärrä kuinka paljon pettäminen satuttaa. Toisaalta miettii ettei ihminen useinkaan muuta omaa käytösmalliaan ja että ehkä lopulta parempi näin, ehkä kaikki lopulta kääntyy vielä hyväksi. Tuntuu vain nykyisellä some aikakaudella että kaikki elää enemmän verkossa kun ovat tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa. Itselle tuo some ei ole koskaan ollut kovin tärkeä enkä siellä juurikaan aikaani vietä. Ihmisten kanssa on paljon mukavampaa olla tekemisissä ihan kasvotusten.

Huomenna on jälleen uusi päivä

Tänä aamuna sain juteltua vaimon kanssa pari tuntia, valitettavasti kaikki päättyi siihen että hän suuttui minulle, enkä ihan varmaksi tiedä miksi. Hän kuitenkin avautui sen verran että on tämän uuden miehen kanssa seurustellut vajaan kaksi kuukautta ja että hän rakastaa tätä.

Minä rakastan edelleen häntä, tulen aina rakastamaan, niin käsittämättömän paljon, nyt vain pitäisi jotenkin löytää itsestään voimia nousta tästä tilanteesta. Päästä pinnalle ja räpiköidä rantaan. Olen jossain määrin läheisriippuvainen ja sen takia onkin hankalaa kun olen nojannut lähes 16 vuotta häneen ja luottanut siihen että hän on tukenani kun on vaikeaa. Nyt kaikki onkin menossa pois ja elämä tuntuu tyhjältä, en voi tukeutua häneen, olen yksin.

Toivon että aamun jälkeen saatiin jonkinlainen kommunikaatio kanava auki, haluan edelleen pysyä osana hänen elämäänsä erosta huolimatta, jo pelkästään lastenkin takia. Lapsien takia hän ehkä tuossa aamulla suuttui kun sanoin että toivon että lapset saa jatkaa samassa koulussa ja pitää ystävänsä ja kotinsa. Hän kun ei halua muuttaa yksin.

Kunpa osaisin korjata kaiken...

Olen pohtinut tässä illan ja yön aikana itsekkyyttä. Olenko minä itsekäs vai onko vaimo itsekäs? Molemmat on kai itsekkäitä ja puolustaa omaa kantaansa, mikä lopulta johtaa vain siihen että kaikki kärsii. Miksi tuon toisen kanssa kommunikoiminen on niin vaikeaa, miksi hän on niin lapsellinen? Olenko nyt kuitenkin ihan hakoteillä ja ajattelenko vain itsekkäästi kaikkea omalta näkökannaltani, osaamatta asettaa itseäni hänen saappaisiinsa... Toisaalta sitä mielestään ajattelee toisen parasta, mutta onko kaiken taustana kuitenkin vain oman edun tavoittelu. Kuitenkin toivon tuolle omalle Enkelilleni vain hyvää ja toivon että hän on onnellinen ja iloinen. Jotain mitä hän ei ole minun kanssani ollut enää hetkeen. Hänellä on ollut omat vastoinkäymisensä viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta en ole osannut tukea häntä vaan surkutellut vain omaa surkeata parisuhdettani ja ahdistanut häntä nurkkaan.

Toisaalta taas mietin että minua on petetty ja satutettu. Vastapainoisesti, ikävä kyllä, olen itsekkin satuttanut häntä ja pettänyt hänen luottamuksensa. Lopulta molemmille on varmaan parempi erota, ehkä meitä ei koskaan ollut tarkoitettu toisillemme, ehkä olimme liian nuoria kun aloimme seurustelemaan melkein 16 vuotta sitten.

Miksi se on silti niin vaikeaa päästää irti, itsekkäästi ajattelen taas vain sitä että miksi... miksi olen tuhlannut melkein 16 vuotta tuon naisen kanssa, jos se kaikki päättyy nyt näin, kyyneliin ja suruun. Vaikka unelmani oli hymyillä hänen kanssaan vielä vuosia eteenpäin aina viimeiseen hetkeen asti. Onko hän itsekäs kun ei pysty antamaan anteeksi minun tekojani, vaikka minä pystyn antamaan anteeksi hänen pettämisensä. Mistä kaikki se viha tulee mitä hän kantaa minua kohtaan? Mitä hän hyötyy vihaamalla minua. Miksi ihmiset satuttavat niitä ihmisiä joita rakastavat eniten.

Pelottaa myös lapsien puolesta, jotenkin näissä eroasioissa isä on aina se joka häviää/menettää lapset. Rahalle ei ole minulle merkitystä, mutta kontaktin menettäminen lapsiin pelottaa. Olen sanonut hänelle että muuttaa uuden miehensä luokse tai johonkin muualla kun hän ei ole onnellinen täällä. Vastaus on että "en oo yksin muuttamassa mihinkään", onko se sitten oikein että ainoa vaihtoehto on viedä lapset. Koska asumistilanne on sellainen että itse jään varmaan asumaan nykyiseen kotiimme ja hän mahdollisesti muuttaa toiselle paikkakunnalle. Lapset menettävät kaverinsa ja joutuvat uuteen tilanteeseen ja hankkimaan uusia ystäviä, kaiken sen lisäksi että päälle kaadetaan vielä vanhempien ero ja mahdollisesti vaimon uusi miesystävä. Parasta toki olisi että asuttaisiin molemmat samalla paikkakunnalla ja lapset voisi olla vuoroviikoin molempien luona.

Miksei tunteille ja ajatuksille ole on/off kytkintä?!