Olen pohtinut tässä illan ja yön aikana itsekkyyttä. Olenko minä itsekäs vai onko vaimo itsekäs? Molemmat on kai itsekkäitä ja puolustaa omaa kantaansa, mikä lopulta johtaa vain siihen että kaikki kärsii. Miksi tuon toisen kanssa kommunikoiminen on niin vaikeaa, miksi hän on niin lapsellinen? Olenko nyt kuitenkin ihan hakoteillä ja ajattelenko vain itsekkäästi kaikkea omalta näkökannaltani, osaamatta asettaa itseäni hänen saappaisiinsa... Toisaalta sitä mielestään ajattelee toisen parasta, mutta onko kaiken taustana kuitenkin vain oman edun tavoittelu. Kuitenkin toivon tuolle omalle Enkelilleni vain hyvää ja toivon että hän on onnellinen ja iloinen. Jotain mitä hän ei ole minun kanssani ollut enää hetkeen. Hänellä on ollut omat vastoinkäymisensä viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta en ole osannut tukea häntä vaan surkutellut vain omaa surkeata parisuhdettani ja ahdistanut häntä nurkkaan.

Toisaalta taas mietin että minua on petetty ja satutettu. Vastapainoisesti, ikävä kyllä, olen itsekkin satuttanut häntä ja pettänyt hänen luottamuksensa. Lopulta molemmille on varmaan parempi erota, ehkä meitä ei koskaan ollut tarkoitettu toisillemme, ehkä olimme liian nuoria kun aloimme seurustelemaan melkein 16 vuotta sitten.

Miksi se on silti niin vaikeaa päästää irti, itsekkäästi ajattelen taas vain sitä että miksi... miksi olen tuhlannut melkein 16 vuotta tuon naisen kanssa, jos se kaikki päättyy nyt näin, kyyneliin ja suruun. Vaikka unelmani oli hymyillä hänen kanssaan vielä vuosia eteenpäin aina viimeiseen hetkeen asti. Onko hän itsekäs kun ei pysty antamaan anteeksi minun tekojani, vaikka minä pystyn antamaan anteeksi hänen pettämisensä. Mistä kaikki se viha tulee mitä hän kantaa minua kohtaan? Mitä hän hyötyy vihaamalla minua. Miksi ihmiset satuttavat niitä ihmisiä joita rakastavat eniten.

Pelottaa myös lapsien puolesta, jotenkin näissä eroasioissa isä on aina se joka häviää/menettää lapset. Rahalle ei ole minulle merkitystä, mutta kontaktin menettäminen lapsiin pelottaa. Olen sanonut hänelle että muuttaa uuden miehensä luokse tai johonkin muualla kun hän ei ole onnellinen täällä. Vastaus on että "en oo yksin muuttamassa mihinkään", onko se sitten oikein että ainoa vaihtoehto on viedä lapset. Koska asumistilanne on sellainen että itse jään varmaan asumaan nykyiseen kotiimme ja hän mahdollisesti muuttaa toiselle paikkakunnalle. Lapset menettävät kaverinsa ja joutuvat uuteen tilanteeseen ja hankkimaan uusia ystäviä, kaiken sen lisäksi että päälle kaadetaan vielä vanhempien ero ja mahdollisesti vaimon uusi miesystävä. Parasta toki olisi että asuttaisiin molemmat samalla paikkakunnalla ja lapset voisi olla vuoroviikoin molempien luona.

Miksei tunteille ja ajatuksille ole on/off kytkintä?!